Oletko pistänyt merkille, kuinka moni hyvinvointivalmentaja lupaa sinulle hyvän ja positiiivisen olon? Aika moni. Ja niinhän sen kuulu olla – onhan kyseessä hyvinvointivalmennus.
Mutta entä kun hyvinvoiminen muuttuu päälle liimatuksi rooliksi tai väkisin väännetyksi suorituksesi? Yritetään tsempata porkkanapussin äärellä uudet jumppatrikoot jalassa ja hymyillä väkisin, koska ”niinhän kuuluu tehdä”.
Vai kuuluuko? Itse aikoinani ansaan astuneena en suosittele sitä kellekään. Älä käsitä väärin; jumppatrikoissa ja porkkanoissa ei ole mitään vikaa – päinvastoin. Ne ovat huippujuttu, jos todella nautit niistä. Jos ne tuovat sinulle hyvää oloa. Jos pitäisit ne osana elämääsi, vaikka olisit ainoa ihminen planeetalla. Itsesi vuoksi, et muiden.
Hyvinvointi ei ole projekti. Se ei ole maali, jonka saavuttaminen tekee olon autuaaksi. Se ei ole pitäisi, vaan haluan. Jos jumppatrikoiden päälle vetämisen ainoa motiivi on saada treeni alta pois tai jos syöt porkkanaa vain, koska saat siitä beetakaroteenia (vai onko siinäkin liikaa hiilareita?), ei kyse ole hyvinvoinnista. Ei ainakaan sillä tavalla, kuin minä hyvinvoinnin käsitän.
Tarkoitukseni ei ole arvostella ”hyvinvointigenreä” – saatika hyvinvointivalmentajia. Olenhan itsekin valmentaja. Ja tunnen useita, jotka kaikki tekevät arvokasta työtä. Kukin omalla tavallaan.
Sen sijaan haluan tällä kirjoituksella pysäyttää sinut kysymään itseltäsi: Voinko oikeasti hyvin? Tuoko elämäntapani minulle sitä iloa, jota näytän ulospäin? Suoritanko hyvinvointia – tai laajemmin: elämää? Jos taas tuhahtelet koko hyvinvointi-intoilulle, voiko olla, ajattelet sen mahdollisuuksien sijaan rajoituksina? Jonakin, johon siirtyminen tarkoittaa elämästä nauttimisen lopettamista ja ankaraa asketismia.
Ääripäitä molemmat, mutta eivät kovinkaan epätavallisia. ”Joko-tai” tuntuu useimmalle meistä olevan helpompi kuin ”sekä-että”. Ollaan joko 100 % dieetillä ja pipo tiukalla vihannesosastolla tai lyödään läskiksi, koska ”kuollaanhan me joka tapauksessa joskus”.
Näin paperilla asia vähän hymyilyttää, mutta tosielämässä ei niinkään. Kuten sanoin, tiedän, mitä se tarkoittaa ja tiedän, ettei silloin ole kivaa. Tai on, mutta se on mukamas-kivaa. Mukamas-kivasta voi onneksi tiputtaa etuliitteen pois – tai pikemminkin: se tippuu pois tekemällä sopivasti sen sijaan, että tekisi koko ajan enemmän tai päinvastoin, ei koskaan yhtään mitään.
Aito hyvä olo. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, käytän sitä. Aito hyvä olo on hyvinvointia, joka syntyy ilman suorittamista, rajoittavia uskomuksia, itsensä (ja muiden) huijaamista, tiukkoja rajanvetoja ja niiden rajojen pakonomaista vartiointia. Siihen mahtuu myös huonoja hetkiä ja se joskus niin vaikealta tuntuva Ei. Mutta ennen kaikkea siinä on iloa ja kepeyttä, ja kyllä – myös niitä terveellisiä valintoja laadukkaan ruoan, liikunnan ja unen muodossa.
”Yksinkertaista, mutta ei aina niin helppoa” sanoisi joku viisas. Tarvitaanko sitten valmennusta? Arvostelijoita hyvinvointivalmennuksen tarpeellisuudesta riittää aina. Ollaan hömppää ja rahastetaan ihmispoloja neuvoilla, jotka ovat itsestäänselvyyksiä.
Uskon, etteivät arvostelijat ole itse tosissaan kokeilleet valmennusta. Nimittäin riittää myös niitä ihmisiä, jotka ovat hukassa. Jotka kokevat, että kosketus itseen on hävinnyt. Tehdään paljon, mutta mikään ei tuota tulosta tai sitten lamaannutaan eikä tehdä mitään. Enkä yhtään ihmettele, kun seuraa median tuputtamaa terveysinfoa. Kuka enää edes muistaa, mikä dieetti on nyt in? Arvelisin ”mahdu pikkujoulumekkoon”.
Pärjäämisen kulttuurissa on soveliasta hakea apua vasta, kun pää on irti. Valmennukseen hakeutuminen ei kuitenkaan tarkoita, että olisi häviäjä tai avuton. Keneltäkään se tuskin on pois, että ohjausta ja asiantuntemusta on saatavilla myös arkisempiin asioihin – asioihin, joita joku toinen kutsuu itsestääselvyyksiksi. Jos tarvitset valmennusta ja kun löydät itsellesi sopivan valmentajan, huomaat kyllä, mitä tarkoitan.
♥
