Kun hyvinvoinnista tuli suoritus

Oletko pistänyt merkille, kuinka moni hyvinvointivalmentaja lupaa sinulle hyvän ja positiiivisen olon? Aika moni. Ja niinhän sen kuulu olla – onhan kyseessä hyvinvointivalmennus.

Mutta entä kun hyvinvoiminen muuttuu päälle liimatuksi rooliksi tai väkisin väännetyksi suorituksesi? Yritetään tsempata porkkanapussin äärellä uudet jumppatrikoot jalassa ja hymyillä väkisin, koska ”niinhän kuuluu tehdä”.

Vai kuuluuko? Itse aikoinani ansaan astuneena en suosittele sitä kellekään. Älä käsitä väärin; jumppatrikoissa ja porkkanoissa ei ole mitään vikaa – päinvastoin. Ne ovat huippujuttu, jos todella nautit niistä. Jos ne tuovat sinulle hyvää oloa. Jos pitäisit ne osana elämääsi, vaikka olisit ainoa ihminen planeetalla. Itsesi vuoksi, et muiden.

Hyvinvointi ei ole projekti. Se ei ole maali, jonka saavuttaminen tekee olon autuaaksi. Se ei ole pitäisi, vaan haluan. Jos jumppatrikoiden päälle vetämisen ainoa motiivi on saada treeni alta pois tai jos syöt porkkanaa vain, koska saat siitä beetakaroteenia (vai onko siinäkin liikaa hiilareita?), ei kyse ole hyvinvoinnista. Ei ainakaan sillä tavalla, kuin minä hyvinvoinnin käsitän.

Tarkoitukseni ei ole arvostella ”hyvinvointigenreä” – saatika hyvinvointivalmentajia. Olenhan itsekin valmentaja. Ja tunnen useita, jotka kaikki tekevät arvokasta työtä. Kukin omalla tavallaan.

Sen sijaan haluan tällä kirjoituksella pysäyttää sinut kysymään itseltäsi: Voinko oikeasti hyvin? Tuoko elämäntapani minulle sitä iloa, jota näytän ulospäin? Suoritanko hyvinvointia – tai laajemmin: elämää? Jos taas tuhahtelet koko hyvinvointi-intoilulle, voiko olla, ajattelet sen mahdollisuuksien sijaan rajoituksina? Jonakin, johon siirtyminen tarkoittaa elämästä nauttimisen lopettamista ja ankaraa asketismia.

Ääripäitä molemmat, mutta eivät kovinkaan epätavallisia. ”Joko-tai” tuntuu useimmalle meistä olevan helpompi kuin ”sekä-että”. Ollaan joko 100 % dieetillä ja pipo tiukalla vihannesosastolla tai lyödään läskiksi, koska ”kuollaanhan me joka tapauksessa joskus”.

Suoritatko hyvinvointia?

Näin paperilla asia vähän hymyilyttää, mutta tosielämässä ei niinkään. Kuten sanoin, tiedän, mitä se tarkoittaa ja tiedän, ettei silloin ole kivaa. Tai on, mutta se on mukamas-kivaa. Mukamas-kivasta voi onneksi tiputtaa etuliitteen pois – tai pikemminkin: se tippuu pois tekemällä sopivasti sen sijaan, että tekisi koko ajan enemmän tai päinvastoin, ei koskaan yhtään mitään.

Aito hyvä olo. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, käytän sitä. Aito hyvä olo on hyvinvointia, joka syntyy ilman suorittamista, rajoittavia uskomuksia, itsensä (ja muiden) huijaamista, tiukkoja rajanvetoja ja niiden rajojen pakonomaista vartiointia. Siihen mahtuu myös huonoja hetkiä ja se joskus niin vaikealta tuntuva Ei. Mutta ennen kaikkea siinä on iloa ja kepeyttä, ja kyllä – myös niitä terveellisiä valintoja laadukkaan ruoan, liikunnan ja unen muodossa.

”Yksinkertaista, mutta ei aina niin helppoa” sanoisi joku viisas. Tarvitaanko sitten valmennusta? Arvostelijoita hyvinvointivalmennuksen tarpeellisuudesta riittää aina. Ollaan hömppää ja rahastetaan ihmispoloja neuvoilla, jotka ovat itsestäänselvyyksiä.

Uskon, etteivät arvostelijat ole itse tosissaan kokeilleet valmennusta. Nimittäin riittää myös niitä ihmisiä, jotka ovat hukassa. Jotka kokevat, että kosketus itseen on hävinnyt. Tehdään paljon, mutta mikään ei tuota tulosta tai sitten lamaannutaan eikä tehdä mitään. Enkä yhtään ihmettele, kun seuraa median tuputtamaa terveysinfoa. Kuka enää edes muistaa, mikä dieetti on nyt in? Arvelisin ”mahdu pikkujoulumekkoon”.

Pärjäämisen kulttuurissa on soveliasta hakea apua vasta, kun pää on irti. Valmennukseen hakeutuminen ei kuitenkaan tarkoita, että olisi häviäjä tai avuton. Keneltäkään se tuskin on pois, että ohjausta ja asiantuntemusta on saatavilla myös arkisempiin asioihin – asioihin, joita joku toinen kutsuu itsestääselvyyksiksi. Jos tarvitset valmennusta ja kun löydät itsellesi sopivan valmentajan, huomaat kyllä, mitä tarkoitan.


 

Kategoria: Blogi

Avainsanat:

4 Responses to Kun hyvinvoinnista tuli suoritus

  1. Tää jotenkin kolahti muhun ihan täysillä. :) Ehkä siksi, että oon viime aikoina itse ahdistellut sitä, että hyvinvoinnista tulee suorittamista: pitää ehtiä liikkua ja nukkua tarpeeksi, syödä hyvin ja terveellisesti jne. Harvalla ihmisellä kuitenkaan on oikeasti mahdollisuutta elää jatkuvassa zen-tilassa täydelliset ravintoarvot sisältäviä smoothieita juoden (näin kärjistetysti).. Ja tästä se vasta stressi tuleekin ja sitten ei oo ainakaan hyvä olla. Ja entä se matti meikäläinen, jolla on sieltä täältä tietoa, mutta joka ei silti oikeasti tiedä, miten olisi hyvä syödä. Aika harva ymmärtää raakasuklaasta tai chiasta sen enempää (niitä mitenkään aliarvioimatta). Sitä paitsi joskus se ihan tavallinen sokerisuklaa hyvällä omalla tunnolla nautittuna voi olla ihan jees!

    • Kiva kuulla, että teksti resonoi. Niinhän se on, äärimmäinen tuloshakuisuus ja kilpajuoksu kääntää hyvänkin asian huonoksi. Jos raakasuklaa aiheuttaa stressiä, kannattaa se jättää syömättä ;) Ja tosiaan, vaikka suorittaminen tuntuu olevan ajan henki, on myös niitä, joita se laamaannuttaa. Suorittajien lisäksi on myös se toinen ääripää, jossa terveellisiin elämäntapoihin jätetään tarttumatta, koska vihersmoothiet ja zen-elämä nähdään epärealistisena. Väliin jää kuitenkin paljon tilaa, variaatioita ja sallivuutta. Ja useinhan ne pienet omaa kehoa ja terveyttä kunnioittava teot ovatkin niitä parhaita.

  2. Hyvä teksti! Tämä on ihan uusi steppi hyvinvoinnin saralla todellakin! Ydinjuttu on juuri tuo hyvinvoinnin suorittaminen, josta sitten tuleekin pahoinvointia…
    Mielestäni osut hyvin naulan kantaan, mutta kuitenkin ystävällisesti ja tuomitsematta. Toivottavasti moni kokisi tämän uudenlaisen hyvinvointiherätyksen. Kuinka moni suorittaja kuuntelee itseään? Tai vaikka joku ääni sisällä piipittäisikin, niin se vaiennetaan ja lisätään vain vauhtia. Harmillista, mutta tosi yleistä!

    • Kiitos Outi kommentista. Hienoahan se olisi, jos osaisimme kuunella praemmin omia tarpeita ja kehon viestejä. Valitettavan monen kohdalla pysähtyminen tapahtuu vasta sitten, kun on jo pitkän matkaa menty aivan liian kovaa. Kuinka ihanaa olisikin, kun jokainen meistä ymmärtäisi omat rajansa ja näkisi kohtuullisuuden tärkeyden. Onneksi sitäkin voi opetella, jolloin ei tarvitse valita joko vauhtia tai jarrua – vaan saada molempia sopivasti.